Pakanalliset pyhät paikat Suomen luonnossa

Joskus tuntuu, että maailman kaikki kiinnostavat pakanalliset paikat ja rakennelmat löytyvät harmittavasti satojen ja tuhansien kilometrien takaa. Stonehenge, pyramidit, Mayojen monumentit ja muut kiinnostavat kohteet ovat valitettavan kaukana meikäläisten vinkkelistä katsottuna. Tuntuu ettei maassamme ole juuri muuta kuin muutama pyhä seitakiven murikka jossakin kaukana lapin tiettömien erämaiden kätköissä. Todellisuudessa maamme kamaralta löytyy jos jonkinmoista rakennelmaa ja pyhänä pidettyä luonnonmuodostelmaa.

Maastamme löytyy muutama luolapiirros ja muukin kiveen hakattu pakanallinen figuuri, paljon luonnon muovaamia ja pienempiä ihmisen tekemiä pyhiä paikkoja. Mutta miksi meillä ei ole massiivisia ja taivaita hipovia rakennelmia, joita turistit ja uuspakanat saisivat käydä ihailemassa? Syy lienee kulttuurissamme, joka ennen vanhaan suosi pieniä, hajanaisia yhteisöjä. Porukka asui hajanaisesti ympäri maata ja harjoitti uskontoa samalla tavalla pienessä yhteisössä ja yksin. Meillä ei ollut suurta yhtenäistä uskonnollista kulttia, jonka karismaattinen johtaja olisi itseensä tai jumaluuksiin vedoten saanut kansaa ryhtymään vuosikausien rakennusurakkaan.

Pyhät kivet ja kukkulat

Suomessa on kuitenkin ollut vahva henkinen ilmapiiri, mistä yhtenä todisteena maailman runsain kansanrunouden kokoelma loitsuineen ja jumaltaruineen. Ehkä suomalainen ei kuitenkaan kokenut tarvetta rakentaa isoa pytinkiä, johon mentäisiin sisälle palvomaan jumaluuksia, vaan hän tunsi pääsevänsä parhaiten yhteyteen jumalten kanssa luonnon helmassa ja metsän sylissä? Lapissa tästä todisteena ovat lukuisat seidat, jotka olivat yleensä kodan vieressä tai lähellä leiriytymispaikkoja sekä kalastus- ja metsästyspaikkoja. Niiden luona käytiin mennessä pyytämässä saalisonnea ja tulomatkalla kiitokseksi uhrattiin parhaat palat saaliista. Saamelaisilla oli myös puusta ja kivestä rakennettuja seitoja kotonaan.

Kiviset seidat ovat isoja erikoisenmuotoisia luonnonkiviä, jotka hallitsevat maisemaa. Puuseitoja puolestaan löytää paikoilta, joilla metsä peittää kivet allensa. Puuseita voi olla esimerkiksi kalapaikan rannalla sijaitseva puu, jonka alimmat oksat on karsittu pois (karsikko). Seita voi olla myös kivinen jättimainen paasi, jota lohkoo halkeama tai kolo. Ihmisen tekemät seidat ovat lapissa verrattain harvinaisia.

Isoja yleisseitoja ovat Inarijärvessä sijaitseva Ukonkivi ja Kitisen latvoilta löytyvä Taatsi. Taatsia käytiin palvomassa aina kaikista naapurimaistamme asti. Taatsin luona näkee yhä poronsarvia ja eläinten luita jäänteinä uhreista. Seitakiven lisäksi alueella on upeana nähtävyytenä rotkomainen Taatsijärvi. Luonnoltaan alue on aarnimetsää.

”Taatsinseita oli ristittömän kansan aikaan kuulu kautta laajan lapinmaan. Kaukaa Norjan tuntureilta aina Kautokeinosta saakka jutasi Lapin kansa uhraamaan kuululle Taatsille. Päivänpuolelta, Kemijoen alijuoksulta, sauvoi veneellään lapinmies, aina kauas Kitisen latvoille Taatsia palvomaan ja sille uhraamaan. Taatsinseita oli pyhitetty peuroille, kaloille ja myöhemmässä vaiheessa poroille.”

Samuli Paulaharju: Seitoja ja seidan palvontaa

Pyhiä kiviä oli muunlaisiakin. Puhuvat kivet ja oraakkelikivet näyttävät olleen oma lajinsa, sillä pakanallisella ajalla uskottiin kivien eläneen, antaneen oraakkelivastauksia ja hymisseen lauluja. Näihin juttuihin pontta lienevät antaneet heiluvat kivet, jotka lepäävät alustallaan niin kiikkerästi, että monen tonnin painoisia järkäleitäkin saattoi liikuttaa hennosti sormella painamalla. Osia kivistä pidettiin niin sielullisina, että ne liikkuivat pelkästään ajatuksen voimalla. Kasvillisuus lienee peittänyt suurimman osan tällaisista kivistä nykyaikana ja ne ovat painuneet unohduksiin. Toisaalta joidenkin kiven erityispiirteistä herkkyyttä ei tarinoiden mukaan huomaa kuin transsinomaisesti herkistyneessä mielentilassa.

Lapissa joitakin tuntureita ja vaaroja on pidetty pyhinä. Taaskin voimme päätellä paljon jo tunturin nimestä, esimerkkinä Pyhätunturi. Utsjoen lähistöllä virtaa Tenojoki, jota on pidetty Saamenmaan ja sen kansan ikiomana virtana. Sitä varjostavat Utsjoen kirkottoman kirkonkylän kohdalla kolme pyhää tunturia; seitavuorena tunnettu Karigasniemi-Ailigas, Nuvvus-Ailigas ja Utsjoki-Ailigas. Tuntureiden lomassa on useita seitakiviä, jotka ovat saaneet olla rauhassa massaturismin ryntäilyltä. Tarkkoja opasteita ja polkuja pyhille kiville ei välttämättä löydykään. Saana-tunturin juurella tarkkasilmäinen saattaa huomata neljään eri ilmansuuntaan eri asennoissa katsovat kasvot.

Seidan vastine muualla maassamme lienee uhrikivi ja kuppikivi. Esimerkiksi Kerimäellä niitä on paljon ja Malaxissa Vaasan lähellä niihin liittyy myös rautakautista asutusta ja hiidenkiukaita. Uhrikivissä on usein pieniä kuoppia, joihin uhrit on jätetty. Esimerkiksi Sääksmäellä niitä voi löytää keskeltä peltoa. Turun Halisisten rautakautiset uhrikivet ovat tänä päivänäkin niin aktiivisessa käytössä, että joka kerta kiville mennessä löytää tuoreita kukkia, pieniä koruja tai muita uhriksi tuotuja esineitä.

Uhrilähteet ja järvet

Uhrilähteitä maassamme on ollut paljon ja näitä kirkasvetisiä paikkoja löytää vieläkin eri puolilta maata. Niissä on uskottu asustavan erityisen lähteen haltijan, jolla saattoi esittää pyyntöjä pientä lahjaa vastaan. Joitakin jokia ja järviä on myös pidetty pyhinä. Niitä saattaa edelleen helposti huomata kartalta pyhä-alkuisina niminä. Pakanallisuuden ja kristinuskon rinnakkaiselon aikana puolipakolla suoritettujen kasteiden poispesemispaikkoja on myös ollut, esimerkiksi Hämeenlinnan Katumajärvi.

Saamelaisten pyhä järvi tunnettiin nimellä saivá. Se oli erityisen kirkasvetinen ja syvä järvi, jossa ei useinkaan ollut laskujokia mihinkään suuntaan. Tällaisten järvien rannoilla suoritettiin uhritoimituksia joko järvelle itselleen tai siellä asuville olennoille. Juha Pentikäinen kertoo kirjassaan Saamelaiset - Pohjoisen kansan mytologia, että järven rannalla uhraaminen saattoi liittyä saamelaisten uskomukseen vedenalaisesta Vainajalasta. Jotkut saivá-järvet olivat ns. räppänäjärviä. Niiden pohjasta meni luukku välipohjan läpi toiseen, järvenalaiseen järveen. Järvessä oli siis kaksi kerrosta ja se oli erityisen kalarikas paikka. Esimerkkejä räppänäjärviksi tiedetyistä paikoista ovat Enontekiön kunnan alueella oleva Näkkäläjärvi sekä Pöyrisjärvi.

Pyhät puut

Puut ovat olleet kautta aikojen suomalaisille erityisen rakkaita. Shamanistisen maailmankuvan aikoihin Maailmanpuun pienoisversioita löytyi lähes joka pihasta. Pyhiä puita on kutsuttu muun muassa seuraavilla nimillä: uhripuu, elättipuu, kipupuu, haltiapuu, lyylityspuu, aljopuu, pitämyspuu ja jumalpuu. Nimet kertovat samalla siitä painotuksesta, mikä kullakin puulla oli uskomusmaailmassa. Nykyäänkin monin paikoin on säilynyt tai henkiin herännyt perinne istuttaa puu elämän saumakohdissa. Pyhää puuta kunnioitettiin, se saatettiin aidata ja siihen ei saanut koskea ilman syytä. Se kuunteli ja välitti rukouksia, paransi ja määräsi kohtalon. Puu oli monesti mukana elämän eri rituaaleissa. Sen juurten uskottiin tavoittavan vainajat ja latva lepäsi taivaassa.

Puiden kanssa eniten ongelmia olikin sitten kirkolla, joka halusi hävittää pyhät lehdot ja palvotut puut. Eräässä tapauksessa vuodelta 1746 papisto määräsi tietyn alueen puut hävitettäväksi. Kaatajaa ei kuitenkaan pitäjästä löytynyt uhkauksista ja pyynnöistä huolimatta. Papisto taisteli kaatamisen kanssa usean vuoden ajan ja pyytäen apua aina korkeammilta valtiollisilta tahoilta, mutta aina he törmäsivät samoihin ongelmiin; ketkään eivät suostuneet kaatamaan puita. Kansa tiesi kertomuksia, joissa uhripuun kaataja oli sairastunut loppuiäkseen tai alkanut nähdä painajaisia. Niinpä sitten pari sataa vuotta myöhemmin papisto vieläkin valitti, että puita ei ollut saatu kaadettua ja kansa toi niille uhrejaan. Muutama vuosi sitten kirkon tutkimuskeskus ilmoitti, että 63% kansasta katsoo pääsevänsä jumalansa kanssa kosketuksiin luonnon keskellä. Nykyään luonnon pyhänä pitäminen on lisääntynyt ja puita halaillaan estottomasti voimaa hakiessa.

Muinaislinnat, renkaat ja uhrimontut

Pakanalliselta ajalta nykypäiviin on säilynyt myös isompia rakennelmia. Esimerkiksi muinaislinnat sijoittuvat esihistorialliselle rautakaudelle ja toimivat eräänlaisena osoituksena suomalaisten heimoyhteistyöstä. Muinaislinnoja voi löytää Lounais-Suomesta, Kokemäenjoen liepeiltä hämäläisalueelta. Mielenkiintoisen kulttuuripaketin tarjoaa Valkeakosken lähellä Voipaalan taidekartanon vieressä sijaitseva Sääksmäen Repolanlinna. Sen lähellä on paljon hiidenkiukaita joiden merkitystä on mietitty. Olivatko ne hautapaikkoja? Uhrattiinko niissä Turisakselle, sodan jumalalle?

Pohjanmaalla sijaitsevat jättiläiskirkot ovat suurelta osin mysteeri. Mikä niiden tarkoitus oli ja mitä arvoituksellista ja kadonnutta kulttuuria ne henkivät? Jättiläiskirkkoja on noin 20-30 ja niitä on luonnehdittu osittain luonnonmuodostelmiksi, rantakivien muodostamiksi suuriksi renkaiksi. Onpa niiden epäilty olevan poroaitauksiakin. Tällaiseen kivikautiseen muistomerkkiin voi törmätä esimerkiksi Pattijoella Oulun kupeessa. Siellä sijaitsevan Kastellinlinnan vallien leveys on huikeat 6–7 metriä ja korkeus vieläkin paikoin pari metriä. Halkaisijaltaan linna on 30-40 metriä. Ei tiedetä oliko kyseessä vallimainen puolustusrakennelma, uskonnollinen rakennus vai kenties iso joukkoasumus.

Oma arvoituksensa on Jatulintarhat eli maahan kivistä muotoillut labyrintit. Suomessa on yli 140 maahan rakennettua labyrinttiä. Labyrintit keskittyvät maassamme erityisesti Perämeren pohjukkaan: Hailuotoon, Iihin, Haukiputaalle, Pyhäjoelle, Keminmaahan, Tervolaan ja Haaparannan puolelle Ruotsiin. Niitä on pidetty maan jumalattaren palvontaan liittyvinä rakennelmina, mutta faktillisesti niiden merkitystä ei tunneta. Perimätieto kertoo, että labyrintteja rakensi jatulien kansa, joita kutsuttiin noidiksi ja jättiläisiksi. Vastaavanlaisia kuvioita on tavattu muuallakin maailmassa, esimerkiksi ajalta 400 eaa. kreetalaista rahoista.

Kivisistä labyrinteista palataankin takaisin mullantuoksuiseen maahan. Uhrikuopat olivat maanhan kaivettuja monttuja, johon uhreja jätettiin haltioille ja jumaluuksille. Sellaisen voi löytää vaikkapa Loimaan kirkon pihamaalta, sillä kirkothan usein rakennettiin pakanallisen ajan pyhille paikoille.

Maa ja metsät peittänevätkin suuren osan pakanallisen ajan pyhistä paikoista ja varsinkin lehdot ja pyhät puut ovat maatuneet jo ajat sitten. Mutta ainahan kannattaa tutustua oman paikkakuntansa kotiseutumuseoon ja paikallishistoriaan, jonka puitteissa saattaa tehdä yllättäviäkin löytöjä. Kuka tietää mitä salaisuuksia takapihan kummallisenmuotoinen kivenmurikka pitääkään sisällään...

Thuleia

Artikkeli on ilmestynyt suppeampana Lehto - Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry:n Seita-lehden numerossa 3/2002. Artikkelia on muokattu ja täydennetty www-sivuja varten vuonna 2008.