Yrttilääkinnän historiaa

Yrttiparannusta eli fytoterapiaa kutsutaan yleensä kansanlääkinnäksi tai perinteisiksi yrttihoidoiksi ja sen historia juontaa vuosisatojen ja -tuhansien takaa ajasta ennen buranoitten ja mobilaattien vallankumousta. Yrttien lempeään hoivaan ja luonnon parantavaan voiman nimeen vannon itsekin nykypäivän lääkerumban keskellä. Toki arvostan länsimaista lääketiedettä ja uskon, että yrttihoidot toimivat parhaiten käsi kädessä sen ja itämaisen lääketieteen kanssa. Pidän tärkeänä sitä, miten itämailla ja vaihtoehtohoidossa ihminen nähdään psykofyysisenä kokonaisuutena eikä vain yhtenä isona oireena, johon löytyy ratkaisu parilla ihmepillerillä.

Kansanlääkkeillä tarkoitetaan rohtoja, joiden ainekset hankittiin ympäröivästä luonnosta tai valmistettiin yksinkertaisista aineksista perimätiedon, toisten ohjeiden tai oman harkinnan mukaan. Tunnetuilla kansanparantajilla oli usein jokin erikoisrohto, jonka valmistuskaava pidettiin visusti salassa. Nykyään yleisimpiä vanhanajan rohtoja lienee pihkavoide, jota käytetään mm. vetämään märkää pois tulehtuneesta haavasta. Fiktiivisenä lukukokemuksena suosittelen luonnonlääkinnästä ja menneistä elämäntavoista kiinnostuneille Jean M. Untinen-Auelin uskomattoman upeaa Maan lapset sarjaa, joka alkaa teoksesta Luolakarhun klaani.

Mausteyrteistä ja yrttilääkinnästä varhaista ja kiinnostavaa tietoa löytyy muinaisten sumerilaisten savitauluista 6000 vuoden takaa, antiikin ajoilta, keskiajan kirjallisuudesta ja 1600-1800 -lukujen kasvitieteilijöiden teoksista. Kasvien käyttötavoista ja kehityksestä kertovat esimerkiksi Hippokrates, Plutarkhos, Plinius ja Theofrastos. Muinaisten egyptiläisten tiedetään käyttäneen hoidoissaan korianteria, fenkolia, hullukaalta, katajaa ja koiruohoa. Upea kirja kasvien historiaan sekä käyttöön lääkinnässä ja ruoissa on mainion elämänläheisesti kirjoitettu Annemarta Borgenin teos Minun yrttini, jonka sivuilta löytää harvinaista tietoa luonnonkasvien käytöstä pohjolassa ja ruokaohjeita jopa satojen vuosien takaa. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille itsessään vihreän noidan tunnistaville.

Kiinalaisen lääketieteen historia ulottuu aikaan 1500 eaa ja sen pääteoksena pidetään edelleen Huangdi Neijinginiä, eli Keltaisen keisarin sisätautioppia, joka kirjoitettiin ennen ajanlaskumme alkua. Kiinalaisen lääketieteen tärkeitä tukipylväitä on rohtojen lisäksi akupunktio ja oikea ruokavalio. Ihminen nähdään kokonaisuutena, jossa psyykkiset tekijät heijastuvat kehon osiin. Tuhannet rohdot lajitellaan tyyppeihin sen mukaan onko niiden vaikutus keholla viilentävä vai kuumentava, vai poistavatko ne ilmaa ja kosteutta. Kiinan naapurimaa Intia on tunnettu Ayurveda-lääketieteestään, joka on viisi tuhatta vuotta vanha perinne. Siinä ihminen sijoitetaan johonkin kolmesta ihmistyypistä, minkä mukaan määräytyy oikea ruokavalio, hoidot, fyysisen ja psyykkisen tasapainon lähteet. Joogaliikkeet ja mietiskely ovat myös tärkeitä.

Lääketieteen isäksi kutsuttu Hippokrates vaikutti antiikin Kreikassa. Hänen mukaansa elämä perustui neljän elementin varaan, jotka vastasivat kehon neljää perusnestettä: maa - musta sappi, ilma - veri, tuli - keltainen sappi ja vesi - lima. Teorian mukaan terveys perustui näiden nesteiden tasapainolle. Sairauksia alettiin pitää ympäristön tai kehon itsensä tuotoksina eikä niistä enää syytelty jumaluuksia. Roomalaisten mukana lääkitsemistaito harppasi eteenpäin vesijohto- ja viemäriverkostojen myötä. Ne toimivat ennaltaehkäisevässä merkityksessä ja epidemioita opittiin rajoittamaan eristämällä sairaat taudin puhjetessa.

Arabialaiset viljelivät useita kasveja ja yhdistivät niillä parantamisen tähtienpalvontaan. Rooman valtakunnan romahtaessa magia ja kansanlääkintä saivat taas enemmän jalansijaa kehittymässä olleelta lääketieteeltä. Keskiajalle saavuttaessa luostareista alkoi muodostua yrttilääkinnän keskuksia, joissa oli aikaa keskittyä tutkimaan kasvien ominaisuuksia. Saksassa elänyt nunna Hildegard Bingeniläinen antoi jumalallisten näkyjensä kautta ohjeita kasvien käytöstä psyykeen hoidossa.

Kirjapainotaito mullisti kasvilääkinnän, sillä oppaiden painaminen ja levittäminen kävi helpommaksi. Sveitsiläinen Paracelsus toi 1500-luvulla julki signatuurioppinsa, jonka mukaan Jumala on luonut jokaiseen tautiin parantavan kasvin. Kasvin pystyy löytämään sen perusteella, että sen ulkonäkö muistuttaa sen lääkinnällisistä ominaisuuksista. Esimerkiksi silmäruohon silmää muistuttavat kukkien uskottiin auttavan silmäsairauksissa. Signatuurioppi on nykyäänkin monin paikoin käytössä ja itsekin olen huomannut sen pitävän paikkaansa usean kasvin kohdalla. Esimerkiksi alaspäin oksiaan riiputtava kuusivanhus toimii usein hyvänä energian maadoittajana. Signatuuriopin pohjalta kehittyi myöhemmin homeopatia ja myöhemmin antroposofinen lääketiede. Yhä käytössä on myös Nicholas Culpeperin teoria kasvien ja planeettojen vastaavuuksista, jota käytetään paljon magiassakin. 1800-luvulla kasveista alettiin oppia eristämään kemiallisia aineosia, kasvin tehoaineita. Niitä alettiin myöhemmin valmistaa synteettisesti lääketeollisuudessa. Esimerkiksi aspiriinin salisyylihappo eristettiin vuonna 1839 mesiangervon nupuista.

Yrttihoitojen kehittyminen lähti epäilemättä alussa kokeilemalla ja kehittyi yritysten ja erehdysten kautta. Muinaissuomalaisten lääkkeistä tai lääkintätavoista ei valitettavasti ole säilynyt tietoa jälkipolville. Kansanrunous kuitenkin paljastaa monia vanhoja rohtoja: vesi, hunaja, voi, tammen kuori, suonsammaleet, heinän helpeet ja erilaiset ruohot ovat ainoita Kalevalassa mainittuja lääkkeitä. Sairauksien uskottiin tulevan aina joltakin väeltä, esim. metsän väeltä saattoi tarttua paise, jota yritettiin poistaa hirven ulosteella hieromalla. Sairauksista syyteltiin myös naapurin pahaa silmää, jumaluuksia tai ilkeitä noitia ja näihin kaikkiin ratkaisuja haki sitten yhteisön shamaani joko määräämällä lääkesekoituksiaan tai hakemalla apua henkimatkalta ja lepyttämällä jumaluuksia. Paranemisessa keskeisellä sijalla olivat loitsut, lorut ja rukoukset, jäsenkorjaus, kuppaus ja mieleen kohdistuneet menetelmät.

Kasvien kansanomaisista nimistä voi päätellä mihin niitä ennen vanhaan käytettiin. Ajosheinä, hammasruoho ja ruttojuuri ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta nimeämisestä. Kansanlääkintä kulki pitkään kehittyvän lääketieteen rinnalla ja vielä 1700-luvulla lääkärit suosivat paljolti similis similus ( sama samalla ) periaatetta, jonka mukaisesti vaikkapa verenvuotoa parannettiin juomalla punajuurimehua tai puna-apilajuomaa. Kansanomaiset parannusohjeet kulkivat usein lääketieteen edellä; kansa käytti maksaa parantamaan kalvetustautia eli anemiaa. Penisilliinin ominaisuudet aavistettiin käyttämällä hometta tulehduslääkkeenä jo ajat sitten. Monet hymähtelevät nykyään perinteisenkuuloisille noitien resepteille, jossa haavaan laitetaan hyppysellinen hämähäkinverkkoa. Kuinka ollakaan, tieteelliset testit ovatkin osoittaneet hämähäkinverkon sisältävän veren hyytymistä nopeuttavia aineita.

Kasvikuntaan kuuluviksi lääkkeiksi laskettiin perinteisten rohtojen lisäksi terva, piki- ja puuöljy, paloviina, torajyvät, nauriin siemenet ja erilaiset jauhot. Eläinkunnan rohtoihin laskettiin ihra, tali, hylkeen- ja karhunrasva, voi, kerma ja karhun sappi. Kivikuntaan kuuluivat muun muassa suolat, multa, savi, tuhka, aluna, lasi-, kulta-, ja hopeasirut. Nämä kolme ryhmää olivat perusteita kansanomaiselle lääkinnälle. Vettä pidettiin lääkkeistä parhaana ja suolaa määrättiin lähes jokaiseen vaivaan. Kunnon kotipolttoinen viina oli lääke tautiin kuin tautiin, samoin terva ja pikiöljy. Vanha sanonta onkin, että pikiöljyllä paranee, vaikka olisi keskeltä poikki. Suomalaisten oma pyhä kolmiyhteys syntyikin tervan, viinan ja saunan vaikutuksesta.

Yrttilääkinnässä tehokkaimpana on aina pidetty tuoretta kasvia, mutta talven varalle osa kasveista oli pakko kuivata. Niistä tehtiin rohtoja keittämällä vedessä ja nauttimalla väkevän teen tapaan tai liottamalla viinassa. Kasvien on aina uskottu sisältävän myös paranemista edistäviä maagisia ominaisuuksia, kuten elinvoimaa. Rohdoksiin saatettiin käyttää hyvinkin myrkyllisiä kasveja kuten hullukaalta, torajyviä ja sormustinkukkaa. Tästä huolimatta annostelumäärät olivat runsaskätisiä. Ensimmäinen desinfiointiaine oli virtsa, jota oli aina nopeasti saatavilla. Niinpä ihmisiä kehotettiinkin haavan saatuaan “ kusaisemaan reilusti sen päälle.”

Kasvien käyttö hauteena, polttaminen tupakan tapaan tai yrteillä sidotulla vihdalla kylpeminen olivat ennen paljon käytettyjä tapoja, jotka nyttemmin ovat jääneet paljolti taka-alalle. Hauteilla ja kääreillä parantaminen oli tärkeä keino sisäisissä ja ulkoisissa vaivoissa. Saunassa potilaan koko vartalo käärittiin koivunlehti- tai yrttihauteeseen. Yleisenä periaatteena pidettiin sitä, että kylmä parannettiin kylmällä, kuuma kuumalla. Elikkä jalkansa pilkkireissulla palelluttanut vaari tuikattiin koivet edellä jäiseen saaviin ja nuotiossa kätensä polttaneen lapsukaisen kättä hoivattiin lämpimällä puurolla.

Yleensä rohtoina kuitenkin käytettiin mietoja kasveja, jopa ravintokasveja, jotka vaikuttivat hyvin hellävaraisesti ja koko kehoa ravitsevasti. Suurin osa kansanlääkinnän rohdoista oli järkeviä, mutta mitä omituisempiakin hoitoja kehiteltiin. Keltatautiin sairastuneen piti heittää virtsaa kiukaalle, pistää keltaiset helmet kaulaansa ja syödä nyljetty keltasirkku raakana. Finnivoidetta varten sulatettiin etanoita ja onkilieroja, mistä saadulla rähmällä finnejä sitten siveltiin. Lappalaiset neuvoivat ummetuksen yllättäessä syömään kourallisen ruutia. Lääkintätaito kulki ennen perimätietona sukupolvelta toiselle. Kasveja alettiin järjestelmällisesti viljellä maamme luostareissa 1200-1500 -luvuilla. Naantalin luostari oli näistä kuuluisin ja sen opit kasvien viljelystä ja valmistuksesta lääkkeiksi ovat säilyneet myös kirjallisina dokumentteina. 1700-1800 -luvuilla maaseuduilla yrttien käyttöä edistivät ja yrttitietoutta levittivät pappilat. Suomeen alettiin tuoda 1500-luvulla ulkomailta rohtokasveja, joita alettiin käyttää luonnonyrttien tukena.

Yrttien vihreässä maailmassa itseäni kiehtoo niiden rohdoiksi valmistamisen koko prosessi. Saan seurata keväällä ensimmäisten silmujen puhkeamista puihin ja hentojen versojen nousemista kuohkeasta mullasta. Kuljeskelen pajuttuneiden peltojen laitoja isoisäni punoma tuohikontti selässäni ja bolline kädessäni haistellen raikasta vaaroilta laskeutuvaa tuulta ja järvenrannan savista tuoksua. Metsä kuiskii salaisuuksiaan ja eläimet hääräävät ympärilläni omiin puuhiinsa keskittyneinä. Retkilläni saan itse kerätä yrttini hellästi ja kunnioituksella, oikeaan transsinomaiseen mielentilaan virittyneenä. Parantaminen alkaa jo siellä valitessa intuition avulla oikeat kasvit ja valaessa niihin ensimmäiset loitsut jo keräysvaiheessa.

Yrteillä parantamisessa on se etu, että fytoterapiaan perehtynyt osaa valita kasvit parhaimmassa tapauksessa niin tarkkaan, että ne vaikuttavat ainoastaan haluttuun vaivaan kehossa ja sivuvaikutukset jäävät näin mahdollisimman pieniksi. Lempeisiin yrtteihin tottuneena apteekin särkylääkkeet saavat minut ihan mahdottomaan tokkuraan ja pökkeroiseen horrokseen, minkä vuoksi yritän välttää niiden käyttöä. Kasvinsa on kuitenkin hyvä tuntea, sillä osa sisältää aineosia joista allergikot voivat saada oireita ja joillakin saattaa olla yllättäviäkin vaikutuksia. Kuulemani mukaan mäkikuisma saattaa kumota e-pillereiden vaikutuksen ja nokkonen puolestaan saattaa olla lievästi abortoiva tai raskautta ehkäisevä, mikä tietysti vauvoja haluavien yrttinoitien tulisi tietää.

Yrttien kanssa työskentely on tavattoman palkitsevaa henkisesti ja fyysisesti. On ihana tunne parantua flunssasta itse keräämällä pajunkuori-siankärsämöteellä ja vielä mukavampaa on parannella rohdoilla ystäviänsä ja rakkaitansa. Yrttien kanssa kannattaa lähteä liikkeelle hiljalleen, keräämällä ensin muutamaa kasvia ja laajentamalla varastoaan seuraavana vuonna aina kiinnostuksen mukaan. Erinomainen kirja kaikille noitailijoille ja luonnonkasveilla parantamisesta kiinnostuneille on Virpi Raipala-Cormierin Luontoäidin kotiapteekki.

Tuoreilla yrteillä on ihana koristaa kotialttari ja ruokapöytä Lithan aikaan. Äiti Maan puutarhan antimia voi piilotella tuoreeltaan omiin Lithaherkkuihin ja viimeistellä juhla-ateria maagisilla sanoilla ja ripauksella keijupilkettä silmäkulmassa. Kesän lämpöä hehkuvan täytekakkusi voit ehkä koristella sokeroiduilla ruusun terälehdillä...

Sokerilla kuorrutetut ruusunlehdet:

Kiehauta kupillinen vettä ja puoli kiloa sokeria, keitä 3 minuuttia koko ajan hämmentäen. Lisää muutama kuiva, puhdas ruusun terälehti ja keitä runsaan minuutin ajan. Varo laittamasta liikaa lehtiä kerrallaan. Nosta lehdet pois reikäkauhalla ja laita foliolla peitellylle uuninpellille. Pelti laitetaan lopulta uuniin mietoon ala- ja ylälämpöön. Jätä lehdet uuniin, kunnes ne muuttuvat jäykiksi ja kuiviksi. Kääntele ne heti. Lehtiä voi käyttää jälkiruokiin, leivonnaisten koristeluun tai napostella sellaisenaan. Samalla tavalla voi kuorruttaa muitakin syötäväksi kelpaavien kukkien terälehtiä.

Thuleia

Lähteet:

Annemarta Borgen: Minun yrttini, Otava, Helsinki, 1978
Virpi Raipala-Cormier: Luontoäidin kotiapteekki, WSOY, Juva, 1998
Jane Tuovinen: Tietäjistä kuppareihin, WSOY, Porvoo, 1984

Artikkeli on julkaistu Lehto - Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry:n Seita-lehden numerossa 2/2002