Witchfest 2005

Witchfest International on maailman suurin noidille tarkoitettu festivaali, joka järjestettiin tänäkin vuonna marraskuun alussa Lontoossa. Tapahtuma oli tällä kertaa tiivistetty yhteen päivään, mutta oheisohjelmana järjestetty friikkisirkus The Circus of Horrors kohotti festaritunnelmaa jo edeltävänä iltana. Witchfestejä järjestetään ympäri Brittein saaria useamman kerran vuodessa pakanajärjestö The Children of Artemiksen toimesta. Jos missasit Lontoon festarihumun, niin harkitsepa Skotlannin Witchfestiin matkaamista. Se järjestetään 8. kesäkuuta Glasgowssa. Ohjelma tarjoilee luentoja ja workshoppeja aina tantrismista herbalismiin ja vanhoihin jumaliin.

Witchfestin mukavampia anteja oli ihmismassan seuraaminen. Osa tuntui pynttäytyneen erityisen noitamaisen näköiseksi lukuisten riipusten, loimusamettimekkojen ja viittojen avustuksella. Porukan ikäskaala oli kuitenkin huomattavasti leveämpi kuin suomalaisissa pakanatapahtumissa. Valkopartaiset papat ja nutturatukkaiset mummot toivat nuorempien festaajien joukkoon mukavaa sukupolvien ketjua. Erityisen koskettavaa oli katsella itsensä Gerald Gardnerin initioimaa Fred Lamondia, joka köpötteli vanhan miehen kumarin askelin illan heavy metallia soittavassa diskossa. Hän seisoi hiljaa tanssisalin laidalla kuin muistona menneestä ja antoi leppoisan hymyn pyyhkiä tanssivien nuorten yli.

Luentojen antia

Päivän tiivis ohjelma aiheutti hiusten riipimistä ja hampaiden kiristelyä, sillä tasatunnein poljahti käyntiin vähintään viisi luentoa eri puolilla rakennusta. Aloitin päiväni kuuntelemalla David Rankinen esitelmää John Deen elämästä. Luento keskittyi aika lailla henkilöhistorian käänteisiin eikä mennyt niinkään syvälle Deen ja Kelleyn järjestelmään. Uudelta mantereelta puhujavieraaksi oli saatu Christopher Penczak, joka puhui shamanistisen noituuden maailmankuvasta ja harjoittamisesta. Puhujan moni ajatus synkkasi omiin kokemuksiini shamanismin ja noituuden yhdistämisestä toimivaksi kokonaisuudeksi. Hän veti vielä iltapäivällä ohjatun rummutusmatkan, johon poppoostamme osallistui Jose. Jose kommentoi matkan lähteneen todella hyvin, kunnes jonkun osallistujan Säkkijärven polkkaa suoltanut kännykkä oli aloittanut pauhaamisesta. Joka jatkui. Ja jatkui.

Professori Ronald Huttonin luento oli yksi eniten odottamistani hetkistä. Hän kertoi täydelle konserttihallille druidismin ja wiccan eroista ja yhtäläisyyksistä. Hän kertoi pitävänsä druidismia enemmän hengellisenä filosofiana siinä missä wicca on selkeästi uskonto. Wicca on myös korostetusti mysteeriuskonto, kun taas druidismi tarjoaa harjoittajalle sarjan selkeitä, avoimia rituaaleja. Druidismi on Huttonin mukaan sidoksissa tiettyyn paikkaan, maisemaan tai pyhään kohtaan maassa, mutta wiccassa on yleimmin vallalla oleva käsitys luonnon pyhyydestä, joka ei välttämättä ole sidoksissa tiettyyn seutuun tai pyhään lähteeseen. Myös ryhmän koossa on eroja druidien harjoittaessa välillä rituaaleja isoilla porukoilla, kun wiccojen coveneissa on yleensä maksimissaan 13 jäsentä. Wiccat myös kirmaavat useammin alastomina luonnonlapsina, kun druidit kääriytyvät kaapuihinsa ja viittoihinsa. Hutton kuvasi hauskasti mielikuviaan; siinä missä druidimismi on raikas kupliva valkoviini, on wicca savuinen vanha skottiviski ja shamanismi puolestaan Bloody Mary.

Witchfestin suurimmat naurunremakat irtosivat kirjailija Terry Pratchettiä kuunnellessa. Hänen piti puhua Kiekkomaailman magiasta, mutta juttu rönsyili jo alkumetreillä miehen ruoansulatusvaivoihin ja sairaalakommelluksiin. Päivän viimeisen luentohetkeni vietin James Bennettin dramaattisen viihdyttäviä vanhoja sumerilaisia kertomuksia kuunnellen. Pitkin päivää oli mahdollista tavata kirjailijoita ja nyhtää nimmareita kirjoihin.

Musiikkia ja shoppailua

Illalla oli pumppu kovilla Medieaval Babesien kehräävään kaunista musiikkiesitystä katsoessa. Silmänruoka tosin hukkui painavien luomien alle Nukkumatin iskiessä. Taisin torkkua katsomossa muutaman muunkin bändin pauhatessa lavalla. Daughters of Elvin esitti autenttista keskiaikaista musiikkia, jota oli höystetty tanssijoiden liikkeillä. Eräskin trikoohousu esitti hevosen liikkeitä ja eleitä paremmin kuin keskiverto-Polle niityllä. Pakanamusiikin veteraani Incubus Succubus pauhasi toisella lavalla ja mukaan mahtui myös gootti-industrialiksi ja punkiksi luonnehdittuja pläjäyksiä.

Tapahtumassa oli useita pöytiä noitamaisen pakanallista tavaraa myynnissä: vaatteita, kenkiä, pentaakkeleita, käsintehtyjä tuoppeja, miekkoja, koruja, rumpuja, tarot-kortteja, takorautaa, kirjoja, sauvoja ja ties mitä. Onneksi parista kojusta sai kirjoja kirpparihintaan. Reissulla upposi puolen kuun palkka, mutta kirjoihin, suitsukkeisiin ja paitoihin pistetyt pennosethan maksavat itsensä takaisin parempana elämänlaatuna ja hyvänä mielenä… tai niin on itselle parempi uskotella, kun loppukuun syöpöttelee kaurapuuroa kotosalla.

Witchfest alkoi ja päättyi yhteisellä rituaalilla. Ainakin alkurituaali vaikutti minusta hätäisesti kyhätyltä. Loppurituaali toimi paremmin, kun Kate West innosti porukkaa chanttaamaan yhdessä. Matkasta ja tapahtumasta jäi todella hyvät muistot. Harmi ettei itse festivaalialueella saanut valokuvata. Ihmisten kohteliaisuus ja huomaavaisuus oli mukavaa. Tunnelma oli kuin eri maailmasta verratessa viime keväisiin kotimaisiin hörhömessuihin, jossa porukka raivasi tietä kyynärpää-taktiikalla. Suosittelen Witchfestaamista kaikille noitamielisille ja noituudesta kiinnostuneille. Happihyppy Suomen pienten piirien ulkopuolelle antaa mukavasti perspektiiviä kotoiseen menoon.

Thuleia

Teksti on julkaistu aiemmin laajempana Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum -lehden numerossa 1/2005