Staalo
– Saamenmaan kutsumaton vieras
Tuli tunturista mies, jätinkokoinen
ja häijy. Kuljeksi varjoissa kuin katoava kuunsirppi, keräsi
lapset pataansa. Koira kannoillansa katosi, kohti suuren aavan
lakeutta.
Sanotaan, että rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Mutta usealla nimellä tunnetaan myös saamelaisen mytologian
pelottava olento staalo. Stállu, taalo, tallo ja lihatontta
ovat kaikki samaa otusta tarkoittavia sanoja. Vähäinen
vaihtelu nimen kirjoitusasussa johtuu saamenkielen murteista.
Lihatontalla tarkoitetaan olennon tiettyä aspektia.
Kutsuttiinpa entiteettiä millä nimellä hyvänsä
– koettiin se Saamenmaassa tunkeilijana ja uhkaavana voimana.
Staalo haastoi isännän puukkotappeluun tai varasti
yöllä perheen lapset valmistaakseen niistä keittolounaan
itselleen. Staalolla oli yleensä mukanaan koira ja oma
hopeinen veitsi. Häntä luonnehdittiin ihmisen näköiseksi,
kooltaan suureksi ja älyltään vähäiseksi
kömpelykseksi.
Mikä Staalo on ja miten se
syntyy?
Staalolla on lukuisia ilmenemismuotoja. Osaltaan tämä
kertoo olennon hyvin pitkästä elinkaaresta. Varhaisemmat
stállu-kertomukset kantavat aikaan, jolloin olennolle
ei oltu vielä annettu edes nimeä. Se oli tunturin
pelottava varjo ja väkevä uhka. Ajan saatossa staalo
kasvatti lihaansa jättiläisen lihaksia, pirun sarvia
ja jopa norjalaisten saamenmaasta veroa keräävien
virkamiesten piirteitä. Eri ilmenemismuodot heijastavat
aikakausien uskomuksia. Ihmiset suodattivat vanhaa uskomusperinnettä
uusien silmälasien läpi tai yrittivät ymmärtää
uusia ilmiöitä viemällä niiden piirteitä
osaksi vanhempaa tarustoa.
Myös joulupukki koki staaloutumisen ja tämä joulustaalo
taittoi jouluaattona matkaa reellä, jota vetivät metsäneläimet
tai ajohärät. Staalon tielle ei sopinut joutua, jos
mieli säilyttää terveytensä. Joulun alla
saatettiin jopa korjata teiden ja polkujen ylle kaatuneita puunrankoja,
jotta staalo ei vain pysähtyisi esteen vuoksi oman kodan
lähistölle. Joulupukille ja staalolle yhtäläistä
on myös vanhempien tapa pelotella heillä kuritonta
jälkikasvuaan. Siinä missä pukki tyytyy tuomaan
paketillisen risuja tuhmalle pennulle, staalo söi lapset
lihoineen luineen päivineen.
Myyttisissä kertomuksissa staalo yhdistetään
toisinaan kuuhun tai karhuun. Staalon yöllinen ja maaginen
luonne mahdollisti sen, että tämä saattoi muuttua
itsekin kuuksi joulun aikoihin. Toisinaan kerrottiin kuun olevan
staalon isä. Kuu (Mánnu) on saamelaisessa kulttuurissa
maskuliini.
Eteläsaamelaisten parissa Ruotsin lapissa on uskomuksia
kokonaisista staaloperheistä. Näissä kertomuksissa
staalon vaimo Njannja on usein vampyyrimainen hahmo. Staalon
vampyyriaspekti käytti pilliä veren imemiseen uhristaan.
Samalla seudulla tunnettiin myös lihaa syövä
staalo eli lihatontta, joka on pohjoisemmassa Saamenmaassa harvinainen.
Lihatontta on maagisesti rakennettu staalon ilmentymä.
Se on tunnettu myös Suomen lapissa hahmona, jonka noita
nostatti maasta tuhoavaa tarkoitusta varten. Kertomusperinteestä
riippuen lihatontta oli vainaja, elävä ruumis, savesta
tai kankaasta luotu olento. Nämä tuovat mieleen etäisesti
sekä zombimaiset palvelijat että juutalaisesta tarustosta
peräisin olevan Golemin.
Juha Pentikäisen Saamelaiset-kirjassa karasjokilainen mies
kuvaa lihatontan rakentamista 1920 luvulla:
”Uskoivat ennen, että jos
mie suutun jollekin, niin mie teen savesta niin kuin ihmisen
ja leikkaan sormeen haavan, niin että veri tulee ja tiputan
sitä verta sen savikuvan päälle. Ja niin tekevät
noituudella siihen hengen.”
Aikalaisten kertomuksissa käy ilmi, että lihatontta
oli näkymätön. Sen pystyi havaitsemaan ainoastaan
uhri, jonka kimppuun se oli lähetetty. Lihatontan maaginen
luominen ei ollut riskitöntä. Uskottiin, että
ellei olento löytänyt vuoden sisällä uhriaan
– palasi se surmaamaan tekijänsä. Noita panosti
henkilökohtaisen kostajan luomiseen paljon, sillä
toisten uskomusten mukaan staaloon täytyi vuodattaa puolet
noidan omasta hengestä, jotta se heräisi eloon. Tämä
tarkoitti käytännössä sitä, että
jos lihatontta sai surmansa, niin samalla kuoli sen tekijäkin.
Miten Staalo otettiin hengiltä?
Staalon kohtaamisen tunturissa saattoi ennakoida etäisestä
vihellyksestä. Ehkäpä karhun ja staalon välille
syntyneet yhtäläisyydet johtuvatkin viheltämisestä.
Moni metsänkulkija on ihmetellyt viheltävää
ääntä ennen kuin on törmännyt karhuun.
Staalosta kertova perinne painottuu pohjoisessa Saamenmaassa
lastentaruihin ja eteläisille alueille mentäessä
kertomukset liittyvät enemmän lihatonttaan ja lihan
tuhoamiseen. Kertomuksissa keskeisiä ovat painiottelut
staalon kanssa.
Tarinoiden punainen lanka kulkee siinä, miten iso ja kömpelö
staalo yrittää tappaa saamelaisen tai viedä tämän
vaimon. Loppupeleissä pieni saamelainen voittaa vastustajansa
älynsä avulla. Kansantaruissa ilkeä staalo on
huijattu syömään ryöstämänsä
naisen sijasta oma vaimonsa ja omat lapsensa. Se on saattanut
ryöstää poroisännän vaimon tai tyttären
myös raiskaamisaikeissa, mutta neuvokkaiden pelastustoimien
jälkeen huomaakin illalla kodan nurkassa naisen vaihtuneen
nuttuun puettuun pölkkyyn. Tutkijat ovat arvelleet, että
taruissa heijastuisi myös Saamenmaan ankarat luonnonolosuhteet
ja niiden keskellä pärjääminen sinnikkyyden
ja kekseliäisyyden avulla.
Kertomukset myös neuvovat miten välttää
staalon taistelumetkut. Alakynnessä ollessaan se yritti
tarjota saamenmiehelle omaa pientä veistään,
jotta mies voisi tappaa tämän sillä. Staalon
veitseen ei kuitenkaan kannattanut tarttua, sillä staalo
ei kuollut koskaan lopullisesti oman puukkonsa osumiin. Staalolla
oli myös aina mukanaan koira, joka oli toisinaan näkymätön.
Ellei koiraa surmannut sen jälkeen kun sen isäntä
oli kuollut, ei staalo pysynyt kauan kuolleena. Staalon koira
nuoli tapetun isäntänsä haavoja kunnes tämä
kokosi lihansa ja nousi seitsemän kertaa vahvempana uudelleen.
Onkin ajateltu, että staalon koira oli isäntänsä
sielun konkreettinen ilmentymä.
Staalon hengenriistäjälle oli luvassa suuria rikkauksia
ja vaurautta. Lapinmaassa kerrotaan edelleen noidista, jotka
tappoivat vanhoina aikoina useamman staalon ja tulivat erittäin
vauraiksi. Mutta onko staaloja enää olemassa? Näin
tuumii Hukka-Salkko vuonna 1922:
”…ei niitä ole enää. Niin mie luulen,
että ne on muodostuneet haltijoiksi. Maailma on kylmennyt
niin paljon siitä asti, kun staallut ovat täällä
eläneet. Siksi ne ovat loppuneet. Täällä
vielä on mäntyliekoja ja honkaliekoja vähä
missäkin. Mutta nyt ei kasva honkaa ei mäntyä,
kun maailma on kylmentynyt.”
Thuleia
Lähteet:
Ernst Manker. 1977. Kahdeksan vuodenajan kansa. Nordbok
http://www.samitour.no/
Juha Pentikäinen. 1995. Saamelaiset – pohjoisen kansan
mytologia. SKS
Juttu
on julkaistu alunperin Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum -lehdessä
4/2006
|
