Myyttisessä eläintarhassa
Mennyt maailma oli eläimistöltään
varsin veikeä paikka. Jos vanhoja käsikirjoituksia
on uskominen, niin hevosten otsista kasvoi maagisia sarvia ja
lintubongari saattoi törmätä lajiin, jonka yksilöt
pöllähtivät palamaan ilman näkyvää
syytä. Osa örkkimäisistä sekaolioista oli
itsensä pirulaisen palveluksessa, tuonpuoleisen kätyreitä
ja syntien ilmentymiä. Ainakin kristittyjen mielestä.
Ja senhän me tiedämme, että heikäläisillä
on aina ollut varsin lennokas mielikuvitus mitä tulee viattomien
otusten tai jumaluuksien vääntämiseen pahansisuisiksi
demoneiksi.
Globalisoituminen on päivän
sana, maailma avautuu yhä helpommin matkustavaisille ja
arkeologit kuokkivat esille vanhan maailman pyhäkköjä.
Olisiko aika nykyajan sankarinkin oppia tuntemaan varjoissa
vaanivat pedot, myyttien murhanhimoiset ja ihmeellisen taianomaiset
siivekkäät ja kaviokkaat olennot? Kohtasitpa heitä
maailman turuilla tai unen siivittämillä retkillä
omaan sisimpääsi, niin tieto auttaa hallitsemaan otusta.
Eläimen nimen tietäminen tuo voiman hänen ylitseen,
olemuksen tunteminen auttaa ymmärtämään
oman sisimpäsi villipetojen rakennetta ja ehkäpä
tämän pienen esityksen jälkeen tunnistat helpommin
mitä otuksia seuraavassa Harry Potterissa vilisee.
Aarnikotka eli griippi
Aarnikotka kantaa selässään
isoja kotkan siipiä. Kaulan jatkeena on terävänokkainen
kotkan pää. Vartalo, tassut ja häntä kuuluvat
leijonalle. Aarnikotkaan törmäät todennäköisimmin
Keski- ja Etelä-Euroopassa, vanhojen rakennusten katoilla
ja räystäiden reunustoilla. Latvian vaakunassa ja
UPM Kymmenen logossa eläin komeilee myös.
Puolet kotkaa, puolet leijonaa
ja meillä on entiteetti, joka edustaa sekä ilman että
maan hallitsijaa. Toisaalta maa voitaisiin korvata leijonan
symboliikan myötä tulella, sillä leijona on harjansa
myötä loistavan auringon symboli. Auringon positiiviset
voimat ovat tehneet joissakin myyteissä aarnikotkassa pimeyden
voimia edustavien käärmeiden ja basiliskien voittajan.
Historian saatossa eläimen ulkomuoto on kokenut hienoisia
vaihteluita; Kaldeassa kotkanpäinen leijona kuvattiin ilman
siipiä ja Egyptissä kotkan ylvästä päätä
koristi kukonharja. Toisinaan griipin päähän
on lisätty suipot korvat.
Aarnikotka on yksi vanhimmista
tarujen olennoista. Etu-Aasiasta ja Kreikasta on löydetty
muun muassa sinettejä ja norsunluuveistoksia, joissa eläin
on kuvattu 1500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tarut kertovat,
että alkujaan aarnikotkaa pidettiin pahana henkiolentona
ja on epäilty, että sen ulkomuoto kuvastaisi muistoja
siitä, miten kotkat saalistivat paimenten laumoista avuttomia
karitsoja ja leijonat metsästivät ihmisten karjaa
ravinnokseen.
Aarnikotkan esivanhemmat tunnettiin
Assyriassa nimellä K´rub. Hebrealaiset pukivat kirjoitusmuodoksi
cherub. Tästä juontuukin kristillisen mytologian siivekkään
enkelinkaltaisen olennon nimitys: kerubi. Kreikkalaiset uskoivat
aarnikotkan vartioivan kaukana pohjoisessa hyberborealaisten
kulta-aarteita. Samalla eläin sai rooli Apollonin vaunujen
vetäjänä, sillä kyseisen jumaluuden tiedettiin
viettävän talvensa samaisilla pohjolan lakeuksilla.
Aarnikotka oli yksi Nemesis-jumalattaren voiman ilmentäjistä.
Roomalainen Plinius kirjoitti Luonnonhistoria-teoksessaan, että
aarnikotka ei pelkästään vartioinut aarteita
vaan oli myös itse kyvykäs kaivamaan kultaa.
Aarnikotka symboloi voimaa, viisautta
ja valppautta. Egyptiläiset liittivät eläimeen
suunnattoman nopeuden, joten aarnikotkaa eli akhekhia symboloiva
hieroglyfi merkitsi samalla myös suurta nopeutta. Kotkan
tarkkanäköisyys ja leijonan vahvuus tekivät aarnikotkasta
yhdistelmän, joka oli täydellinen vartioimaan ja puolustamaan
niin kuninkaallisia hautoja kuin palatseja ja temppeleitäkin.
Vartiointitehtävään viittaa myös eläimen
suomenkielinen nimi, sillä aarni on merkinnyt kielessämme
aarteita hallitsevaa henkeä. Sanat aarnihauta ja aarnivalkea
kumpuavat samasta juuresta.
Kristillisessä tulkinnassa
eläin symboloi pöyhkeyden pahetta ja sieluja vangitsevaa
saatanaa. Toisaalta kaksijakoisuutensa vuoksi sitä pidettiin
Kristuksen kahden luonnon (ihminen ja jumala) symbolina. Keskiajalla
aarnikotka kantoi yhä useammin negatiivisia mielleyhtymiä
syntisten viettien symbolina ja ahneuden perikuvana. Kuitenkin
rinta rinnan ikävämpien mielikuvien kanssa kulkivat
uskomukset eläimen maagisesta voimasta ja parannuskyvystä.
Sokean uskottiin saavan näkökykynsä takaisin,
jos hänen silmiään kosketti aarnikotkan sulalla.
Samoin eläimen kynttä pidettiin voimakkaana maagisena
esineenä.
Feeniks
Usein haikaraksi kuvattu punertavansävyinen
lintu. Kreikan sana phoinix tarkoittaa tulenpunaista. Roomassa
Feeniks tunnettiin imperiumin ikuisuuden ja uudistuvan elinvoiman
symbolina. Linnun voikin tavata roomalaisissa kolikoissa tai
mosaiikkien koristekuvissa. Myöhemmissä kertomuksissa
lintu kuvattiin kultahöyhenisenä tai kirjavana paratiisilintuna.
Feeniks-lintu tunnetaan ainutlaatuisesta
kyvystään syntyä uudelleen puhdistavasta tulenliekistä.
Tarusta toiseen se tulee tunnetuksi eläinkunnan uljimpana
ja kauniimpana lintuna. Sen eliniän on arveltu olevan useampi
sata vuotta. Menneen maailman historioitsija Hesioidos veikkasi
linnun iäksi jopa sataatuhatta vuotta. Yleisimmät
veikkaukset pyörivät kuitenkin viidensadan tai tuhannen
ikävuoden kieppeillä. Uskomuksissa linnun ikä
liittyy kiinteästi myös erilaisiin tähtitieteellisiin
sykleihin, olivatpa ne sitten todellisia tai kuviteltuja. Ravintonaan
linnun on kerrottu käyttävän ainakin aamukastetta
ja ilmaa. Kevyt ravinto kuvastaa hyvin linnun olemusta enemmän
henkisenä kuin fyysisenä olentona.
Historiaa taaksepäin kahlatessa
törmäämme Feeniksin esi-isään, egyptiläisten
pyhään lintuun Benuun. Benu oli harmaahaikara, joka
tunnettiin auringonjumalana ruumiillistumana. Benun palvontapaikkana
toimi Heliopoliksen kaupunki. Linnun uskottiin palaavan sinne
joka viidessadas vuosi. Muiden maiden historioitsijat kertoivat
Benun kiertelevän eksoottisissa maissa yrttejä keräten.
Yrtit lintu toi mukanaan Heliopoliksen alttarille rakentaakseen
niistä nuotion, jossa sitten poltti itsensä tuhkaksi
herätäkseen jälleen uuteen elämään.
Linnun sanottiin nousevan tuhkasta kolmen päivän kuluttua.
Kuulostanee tutulta verratessa myöhempään kristilliseen
mytologiaan Jeesuksen ylösnousemuksesta? Kristityt kirkkoisät
rinnastivat linnun Jeesuksen myös siksi, että molempien
syntyminen oli epäseksuaalinen ja neitseellisen puhdas.
Varhaisissa taruissa ei kuitenkaan keskitytty Feeniksin polttoitsemurhaan
ja uudelleensyntymiseen. Niissä Feeniks hautasi isänsä
ja mädäntyvästä ruumiista syntyi uusi lintu.
Mistä feeniks-tarut sitten
juontavat juurensa? Koska kertomusten alkukoti löytyy Lähi-
ja Kauko-Idästä, voisi ajatella, että esimerkiksi
intialaisten tapa polttohaudata vainajat olisi vaikuttanut tarujen
syntyyn. Varhaisissa taruissa lintu polttaa nimenomaan oman
isänsä ruumiin tulessa. Feeniks-kertomusten keskeinen
sanoma on ihmiskunnalle kautta aikojen tärkeä uskomus,
että elämä ei lopu fyysiseen kuolemaan vaan jatkuu.
Tuhkasta nouseva uusi elämä kuvastaa luonnon kiertokulkua.
Tarujen kertojat ovat hiukan eri mieltä siitä, syttyykö
lintu itsestään palamaan vai sytyttävätkö
auringonsäteet sen. Sytyttäjäksi on myös
arveltu auringonjumalaa ja onpa joku väittänyt linnun
raapaisevan kynnellään tulen omasta rinnastaan.
Feeniks symboloi kuolemattomuutta,
puhdistumista, uudistumista, ylösnousemusta ja uudelleensyntymistä.
Alkemiassa se symboloi prosessia, jossa muuttuva materia häviää
ja transformoituu toiseksi. Sanotaan, että nimi on enne.
Näin ainakin Venetsiassa, jossa paikallinen oopperatalo
nimettiin aikoinaan La Fenice eli Feeniks-nimellä. Kuinka
ollakaan, vuonna 1996 rakennus paloi pahasti. Feeniks-linnun
tavoin oopperatalokin on noussut tuhkasta uuteen loisteliaaseen
elämään.
Kentauri
Antiikin Kreikka toi kentaurit
ihmiskunnan tietoisuuteen. Vahvoilla ja lihaksikkailla olennoilla
oli hevosen kaviot ja alavartalo, mutta kaulan paikalla ihmismiehen
ylävartalo. Myös naaraskentaureja oli olemassa, mutta
heistä tarut eivät juurikaan kerro. Kentaurin tapaa
useimmiten lehtien horoskoopeissa, jossa hän edustaa jousimiestä.
Kentauri-myyttien alkuperää
on verrattain helppo arvella. Antiikin kreikkalaisille oli varmasti
suuri järkytys kohdata ensimmäistä kertaa Aasian
aroilla valtaa pitäviä ratsastajakansoja. Mies hevosen
selässä ja vieläpä kovassa vauhdissa teki
silmille tepposen. Syntyi myytti miehen ja hevosen muodostamasta
sekaolennosta. Samanlaisia kertomuksia tunnetaan myös Amerikan
intiaaneilta, jotka näkivät ensi kertaa hevosella
ratsastavia espanjalaisia. Kentauros tarkoittaa alunperin "häränkiertäjää".
Tämä on tulkittu lisävihjeenä sille, että
kentauri-myytti olisi saanut alkunsa paimentolaisheimosta, jonka
nähtiin paimentavan härkiään ratsain vuorilla.
Kentauritaruihin liittyy usein sotaisia elementtejä. Niissä
lienee jäännettä Balkanin alueelle tyypillisistä
heimoriidoista.
Kentaurien on sanottu symboloivan
raakaa voimaa, hurjuutta, eläimellisyyttä, puhdasta
luonnonvoimaa ja alkukantaisten viettien vallassa elämistä.
Inhimilliset piirteet tuntuivat jäävän kentaureilla
villin eläinluonnon yliajamiksi, mikä toi aimo ripauksen
barbaariutta ja temperamenttia niiden luonteeseen. Kuvauksissa
kuultaa selkeästi läpi kreikkalaisten tekemä
vertailu barbaarikansojen kulttuurista ja tavoista omiinsa nähden.
Kristittyjen tulkitsijoiden mukaan kentaurissa ruumiillistui
kerettiläinen, joka tunsi kristinuskon opin, mutta ei halunnut
elää sen mukaisesti. Kentaurin sanottiin myös
edustavan ylpeyden ja ylimielisyyden paheita lihallisessa muodossa.
Keskiajalla olento edusti ritallisen jalouden vastakohtaa, koska
se ei voittanut eläimellistä luontoaan.
Barbaarius ei antiikin ajalla ollut
kuitenkaan kentaurin ainut ominaisuus. Kentauriin yhdistettiin
myös hyviä ja arvostettuja piirteitä. Nämä
eivät silti olleet koko lajikunnan ominaisuuksia, vaan
pikemminkin yksittäisten olentojen hyviä puolia. Arvostusta
saattoi saada osakseen, jos osasi hyödyntää hyviä
suhteita luontoon. Luonnon syvä ymmärtäminen
antoi kentaureille etulyöntiaseman esimerkiksi yrttitietoudessa.
Kreikassa kerrottiinkin Akilleuksen ja Jasonin saaneen opetusta
lääkeyrttien käytössä Khiron-nimiseltä
kentaurilta, joka oli Kronos-jumalan poika ja ylijumala Zeuksen
velipuoli. Khiron päätyi kuollessaan taivaankannelle,
jossa hän yhä ratsastaa jousimiehen tähtikuvioina.
Hänen perintönsä jäi elämään,
sillä Kreikan lääkärikunta uskoi periytyvänsä
Khironin opeista asti. Khironin uskottiin näet opettaneen
kaiken tietonsa Asklepiokselle, jonka temppeleissä papit
harjoittivat parannustaitoa.
Jousimiehen merkissä syntyneillä
ihmisillä sanotaan olevan samoja ominaisuuksia kuin muinaisilla
kentaureilla. He ovat määrätietoisia ja jopa
hyökkääviä, eloisia, pyrkivät valoon
ja havittelevat voimaa ja valtaa. Myös matkustelu ja kulkeminen
on heille luontaista.
Yksisarvinen
Hevonen tai saksanhirvi, jonka
otsalla komeilee kierteisesti muodostunut sarvi. Väriltään
yleensä valkoinen. Yksisarvisen voi löytää
esimerkiksi Ison-Britannian valtakunnanvaakunasta.
Yksisarvisen sarvea on pidetty
fallistisena symbolina. Tästä maskuliinisesta piirteestä
huolimatta eläin on usein kuvattu feminiinisenä, satukirjoissa
pitkäripsisenä ja jopa naisellisen kepeäsorkkaisena
taikaeläimenä. Yksisarviseen liitetään usein
vahvasti hengellisyys ja astraalisuus, sillä sijaitseehan
sarvi eläimen otsalla kolmannen silmän kohdalla. Hengen
on uskottu asuvan tässä kohdassa päätä.
Kuinka ollakaan, alkujaan seksuaalinen symboli sai ajan mittaan
henkisen merkityksen ja yksisarvisesta tuli puhtauden vertauskuva.
Tästä viestii myös eläimen puhtaanvalkoinen
väri. Alkemiassa yksisarvinen symboloi elohopeaa. Yhdessä
leijonana kuvatun rikin kanssa se muodostaa korkeimman asteen
yhteyden.
Eläinmaailman historiikkeihin
yksisarvinen ilmestyi ensimmäisen kerran nelisensataa vuotta
ennen ajanlaskumme alkua. Kreikkalainen historiankirjoittaja
Ktesias mainitsee niillä main muistiinpanoissaan eläimen,
jolla on parantavia voimia sisältävä sarvi. On
arveltu, että yksisarvinen olisi vilkkaiden mielikuvitusten
tuotetta, joka on syntynyt jonkun kuvaillessa kohtaamistaan
sarvikuonon kanssa. Keskiajan kuvauksille voisi etsiä yhtymäkohtia
myös Lähi-Idän valkokeihäsantilooppiin.
Roomalainen Claudius Aelianus kuvasi
omassa teoksessaan yksityiskohtaisesti kartazon -nimistä
eläintä. Kartazon oli epäilemättä sukua
yksisarviselle ja sarvikuonolle. Sen jalat olivat kertomusten
mukaan kuin norsulla, häntä kuin sialla, väritys
kellertävä ja hevosen harja koristi kaulaa. Eläimen
otsassa oli musta kierteinen sarvi. Kartazonin nopeus oli huikea
ja sen ääni kantautui räikeänä läpi
autioiden erämaiden.
Siinä missä sarvikuonon
sarvea on jauhettu potenssilääkkeeksi, on yksisarvisen
sarven uskottu sisältävän mitä erilaisempia
maagisia ominaisuuksia. Sen avulla saattoi kumota lähes
minkä tahansa myrkyn vaikutuksen. Kokonaisia sarvia käytettiin
juoma-astioina, joista saattoi vaaratta juoda myrkytettyäkin
nestettä. Arvata saattaa, että tällaiset astiat
olivat kultaakin kalliimpia ja niitä suosivat ylimykset
ja jopa Vatikaanit papisto. Sarvi kelpasi rohdoksi myös
sydänvaivoihin ja ruttoon.
Entisinä aikoina jauhettua
sarvea saattoi ostaa apteekeista. Sitä siroteltiin haavoihin
nopeuttamaan paranemista. Joku lörppösuinen apteekkari
kuitenkin lipsautti salaisuuden julkisuuteen; yksisarvisen jauhepulveri
saatiin oikeasti sarvivalaan torahampaita jauhamalla. Ehkäpä
apteekkarit myivät huijausrohtoa sen vuoksi, että
yksisarvinen kuului olevan harvinainen ja vaikeasti pyydystettävissä?
Eläin oli tavalliselle hevosenkesyttäjälle lähes
mahdoton kiinniotettava. Tarujen mukaan sen pystyy vangitsemaan
ainoastaan puhdas neitsyt. Keskiajan koruompeleet toistivatkin
usein tätä uskomusta.
Basiliski
Basiliski on kuvattu usein kruunu
päässään ja sen on sanottu olevan käärmeiden
hallitsija. Kreikan sana basiliskos tarkoittaakin pientä
kuningasta. Perusmuodoltaan se on käärme, jolla on
toisinaan kukon pää ja liskomainen häntä.
Basiliskin on kerrottu syntyneen
rupikonnan tai vanhan kanan munimasta munasta. Pyhä Hildegard
Bingeniläinen oli vahvasti sitä mieltä, että
eläimen legendaarinen voima kumpusi itseltään
paratiisin käärmeeltä. Kristilliset kirkkoisät
tiesivätkin varoittaa, että basiliski oli samalla
tavalla käärmeiden kuningas kuin saatana oli demonien
hallitsija. Basiliski oli erittäin vaarallinen ja pelätty.
Taruissa ei juuri mainita, että eläimellä olisi
positiivisia ominaisuuksia. Sen hengitys iski kuin tuli ja se
kuoletti kaiken tiellensä osuvan. 1400-luvulla riehunutta
kuppaa kutsuttiin basiliskin myrkyksi.
Kun selaamme eläinoppeja taaksepäin,
basiliskin sukujuuret näyttäisivät polveilevan
Intiaan. Siellä monimetristä kuningaskobraa pidettiin
nimensä mukaisesti käärmeiden kuninkaana. Se
pyydysti ruoakseen jopa toisia käärmeitä. Egyptissä
kobraa pidettiin käärmeistä ylivertaisena. Kulkeutuipa
tarinoista palasia Suomeenkin. Seitsemässä veljeksessä
Aapo kertoo tarinaa ratsastajasta, joka oli nähnyt Teerimäen
nummella käärmeiden kuninkaan, jolla oli ollut päässään
kimmeltävä kruunu. Keskiajalla käärmeen
ruumis sai lisäkoristusta kukon päästä ja
jaloista sekä liskon tai lohikäärmeen pyrstöstä.
Basiliskin purema koitui ihmiselle
yleensä kuolemaksi. Tätä ennen ruumis kitui mustuen
ja hiukset pudottaen. Kaikkea toivoa pureman saanut ihminen
ei kuitenkaan heittänyt, koska saatavilla oli vastalääkkeitä.
Majavanhauste ja unikkomehu kuuluivat lääkkeiden joukkoon.
Erityisen kuvaavaa basiliskin myrkyn voimakkuudelle olivat lukuisat
tarinat siitä, miten myrkky levisi ihmiseen aseenkin välityksellä.
Jos eläintä pisti keihäällä, nousi
myrkky keihäänvartta pitkin tappamaan uhrinsa. Hengiltä
basiliskin sai neuvojen mukaan ainoastaan heijastamalla peilillä
eläimen silmiin sen oman tappavan tuijotuksen.
Basiliski symboloi synneistä
siveettömyyttä. Liekö tähän vaikuttanut
se, että käärmettä on pidetty seksuaalisena
ja muotonsa puolesta fallistisena symbolina? Houkuttihan se
jo paratiisissa naisen pahoille teille. Basiliskin sanottiin
elävän maan uumenissa. Se viihtyi erityisesti kaivoksissa
ja kellareissa. Toisinaan sen tehtävä oli vartioida
maanalaista aarretta. Ajan mittaan basiliskin syntilistalle
tuupattiin kaikki vähänkin pahalle haiskahtava. Se
symboloi saatanaa, alamaailmaa, kuolemaa, antikristusta ja kaikenlaisia
vääryyksiä. Alkemiassa basiliski on ollut mukana
useissa prosesseissa, joihin liittyy transmutaatio.
Niin kauhealta kuin basiliski kuulostaakin,
on se oikeassa eläinmaailmassa varsin harmiton veikko.
Basiliscus basiliscus kuuluu leguaanien heimoon ja elelee Keski-Amerikassa.
Sen lempiharrastuksiin ei kuulu myrkkyhuuruilla tappaminen vaan
puissa kiipeily ja vedessä pulikoiminen. Muistona esi-isien
saatanallisesta kruunusta on sen pään päällä
kasvava kypärämäinen lisäke.
Thuleia
Lähteet:
Biedermann Hans, Suuri Symbolikirja
Leikola Anto, Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä
Artikkeli on ilmestynyt
alunperin Pakanaverkko ry:n Vox Paganorum -lehdessä 1/2006.
|
